Pajujen, raitojen, heinikon ja risukasojen monihaaraisessa runsaudessa on nautinnollista kuljettaa katsetta. Muotojen kirjo pistää mielen liikkeeseen.
Kaikkiin suuntiin punkevan elämän keskellä tuntuu, että vihdoin omakin vereni virtaa ruumiin äärirajoille, hiussuonten alajuoksuille asti. Elämä ei asu enää ahtaassa kolossa, kytevänä pesänä jossain kehon jumisessa sopukassa. Se huokuu ja virtaa, syöksyy piehtaroimaan multaan, heinään, karikkeeseen ja kompostiin kuin vaikutelmien runsaudesta hullu koira. Tekisi mieli sukeltaa tähän maahan ja routaiseen maisemaan, syödä, juoda ja suodattaa sitä kuin ravitsevia vesiä ikävöinyt sinisten merten valas.
Käteni hamuavat kohti jäisen kuoren alta esiin kaivettua huokoista kompostimultaa, kohti kytkeytymistä ja suurta kiertoa, paakku kerrallaan.
Pyörittelen, ravistelen, erottelen, haron. Kuopsutan, rapsutan, kopistelen ja viskaan.
Pikku atomi palaa kotiin.