Menneisyys ja tulevaisuus Suomen kartalla

Elämänpiiriini vakiintui uuden ihmissuhteen ja muutaman siitä seuranneen käänteen myötä minulle aiemmin suhteellisen tuntematon kaupunki pohjoisesta.

Ouluun tutustuminen on avannut uusia ajattelun ratoja ja tuonut elämääni kiinnostavan reflektiopinnan suhteessa monella tapaa jo niin tuttuihin Tampereen kuvioihin. Olen havahtunut pohtimaan muun muassa ajan kerrostumia Suomen kartalla. Sitä miten sekä henkilökohtaisessa elämässä että laajemmassa kulttuurisessa kontekstissa maantieteellisiin sijainteihin voi kiinnittyä myös kokemus niiden paikasta ajassa.

Pohjois-Pohjanmaalla on nimittäin yllättävälläkin tavalla läsnä joiltain osin samankaltainen luonto ja sävyjä lapsuuteni Kainuun kyläreissuilla aistimistani mielenmaisemista. Maantieteellinen välimatka ei tosiaan ole pitkä, vaikka edellistä leimaavatkin meren läheisyys ja lakeuden pellot, jälkimmäistä järvien halkomat metsäiset vaarat ja kuivat kangasmetsät. Siitä huolimatta, että lapsuuteni varsinainen kotipaikka sijaitsi Kainuuta lehtevämmässä ja sosiaalisesti pari kertaluokkaa vilkkaammassa Pohjois-Karjalassa, Oulussa on jotain syvällä, ja joku rohkea voisi sanoa – kenties epigeneettiselläkin, tasolla tuttua. Jostain syystä minusta on tuntunut hämmentävän luontevalta virittyä paikallisille taajuuksille tavalla, jota en ole koskaan pystynyt Pirkanmaalla tavoittamaan. Tämä tuntuu jonkinlaiselta juurilleen palaamiselta sillä erotuksella, että eiväthän oman elämäni juuret tarkalleen ottaen pohjoisilla lakeuksilla ole. Sukujeni mahdollisista Oulun taustoista en taas ole tarkemmin perillä.

Elin parikymppisyyteni 2000-luvun ensimmäisen vuosikymmenen eli nollarin ja 2010-luvun taitteen molemmin puolin. Läntisen ajan hengen suomalaisessa versiossa tuntui tällöin leijuvan ehkä vielä nykyistäkin selväpiirteisemmin yksisuuntainen nuoli pohjoisesta etelään ja idästä länteen. Menneisyyden ja tulevaisuuden aikajana kulki Vaara-Suomen salomailta ohi laajan Saimaan ja pysähtyi jonnekin Pirkan- tai Uudenmaan tietämille. Itse päätin seurata tulevaisuuteni kuvia Tampereelle ja vieläpä kahteen otteeseen. Nuoruuden tyrskyt kun heittivät minut ensiyrittämällä pahasti karille ja palasin opintojen ja yleisen toipumisen perässä muutamaksi “välivuodeksi” Joensuuhun.

Halusin virittyä nuoressa aikuisuudessani nimenomaan eteläisen Suomen sosiaalisiin kulttuureihin, elämänmenoon ja olemisen rytmiin. Haastavuudessaankin uudet sosiaaliset tilat tuntuivat suunnalta, johon oli vain mentävä. Aloin painamaan piiloon habitukseni leppoisia ja pehmeitä puolia, joiden kanssa minulla oli Itä-Suomessa ollut luontevaa olla. Ne tuntuivat tulevan Pirkanmaalla jollain erityisellä tavalla esiin sekä hyvässä että pahassa. Sosiaalista vaikutelmaa rakensi toki myös vielä tuolloin vahvempi pohjoiskarjalainen murteeni. Etenkin toimistotyöelämässä ja virallisissa yhteyksissä vaikutti saavan useimmiten enemmän uskottavuutta ja tilaa, jos pystyi jollain kokonaisvaltaisella tavalla suoristamaan ja virtaviivaistamaan olemustaan. Suomalainen asiantuntija puhuu edelleen enimmäkseen nk. yleisvantaata, eikä rönsyile tai elehdi liikaa.

Oman temperamentin puolien vääränlaisesta säätelystä syntyy kitkaa, joka saattaa kertautuessaan muodostua yllättävänkin suureksi kuormitustekijäksi. Tunnistan sen entistä selvemmin nyt viettäessäni paljon aikaa Oulussa, jossa leppoisalle ja kursailemattomalle olemiselle vaikuttaa olevan sosiaalisesti suhteellisen hyvin tilaa. Aivan kuin jokin pitkään matalalla intensiteetillä vaivannut tulehdustila olisi poissa. Se herättää helpotuksen tunteen lisäksi myös vähän hassun kysymyksen: Onko minulla todella lupa tällaiseen kokemukseen, tällaiseen väljyyteen? Kuin astuisin ulos jonkinlaisesta suuremmasta tarinasta, joka on varmalla kädellä viitoittanut aiemmin kuvailemani selvän suunnan kohti etelän keskuksia ja luonut epämääräisen pakon mukautua minulle ei-luonteenomaiseen olemisen tapaan ja rytmiin. Ikäänkuin olisin pohjoiseen ja sen kulttuurien pariin matkaamisen myötä kulkemassa jollain erikoisella tavalla myös vastavirtaan ajassa – ainakin, jos tältä menneisyyden, nykyisyyden ja tulevaisuuden suunnat kartalle piirtävältä edistyskertomukselta kysytään.

Tuntui tärkeältä saada huomata näinkin selvästi, miten kulttuuriset tarinat ovat vaikuttaneet asuinpaikkaan liittyviin elämänvalintoihini ilman, että olen osannut niitä isommin kyseenalaistaa. Ja kuinka ne eivät aina kovin hyvin palvele henkilökohtaista hyvinvointia ja ihmisenä toteutumista, tai laajemmassa kuvassa mielekkään paikan löytymistä osana ihmisten ja muun elonkehän yhteisöä.

Mietinkin nyt, millaisia erilaisia keinoja näiden tarinallisten pohjavirtausten yhä parempaan tunnistamiseen on olemassa. Siten voisi ehkä huomata lisää tässä tekstissä kuvatun kaltaisia nivelkohtia, jotka tarjoavat mahdollisuuden irtautua vanhentuneista kaavoista ja rakentaa tilalle uutta ja tässä ajassa elinvoimaisempaa. Totunnaisuuksia ravistelevat kulttuurielämykset, ajan kuvaa penkova filosofia ja ylipäätään ennakkoluuttomalle ajattelulle altistuminen lienevät joitain tälle retkelle sopivia evästyksiä?


Posted