Saa olla kierroksia…

Vapaamman internetin ja digitaalisen yhteydenpidon suuntaan on ollut piireissä nyt hyvää liikettä. Tämä on inspiroinut itselläni yllättäen samanlaista nörttäilyn ja nörttiasioihin perehtymisen intoa kuin konsanaan ennen nykyistä alustajättien vallan kahmaisua.

Ennen ja jälkeen -jaottelu ja sen kyseenalaistaminen onkin tässä olennaista. Web 1.0 tai vapaan internetin utopia ei tietenkään koskaan ole kadonnut tai jäänyt historiaan jonkin vääjäämättömän muutoksen alle. Se on elänyt kokoajan alustatalouden näennäisen ylivallan rinnalla – joskin marginaalissa. Näin ylipäätään marginaalieläjäksi identifioituvan näkökulmasta tuntuukin todella elähdyttävältä, että digitaalisen valtavirran vaihtoehtojen suuntaan on nyt kutkua ja kiinnostusta.

Voisiko vapaa internet olla ihan tässäkin hetkessä elävä ja todellinen vaihtoehto manipulatiiviselle ja näennäisessä kitkattomuudessaan jäätävän puristeiselle alustavallalle?

Kuva liittyy. Onnistuin yrityksen ja erehdyksen kautta asentamaan Ubuntu Touchin joitakin vuosia vanhaan Oneplus-puhelimeen, jippii! Hyvästi jääköön suunniteltu vanheneminen ainakin tämän luurin osalta.

Olen katsellut näitä Oulun kuvioita ja maisemia vielä entistä enemmän nyt kun muutin myös oman kotini tänne. Uusi kotikaupunki on avautunut kehkeytyvällä tahdilla – tavalla, jolla suuret muutokset tuntuu tässä iässä viisaaltakin ottaa vastaan.

Jostain syksyn lehtien alta on nostanut päätään myös vanha rakas harrastukseni valokuvaus. On tavallaan yllättävää, miten se oli päässyt uinahtamaan näinkin pitkään, kun kuvausretket solahtavat niin luontevasti päivieni muihin virtoihin. Etenkin jostain pyöräilyn ja keruureissujen välistä on löytynyt jo pitkäänkin sopiva kolo kamerapuuhille.

Mutta ehkä uudelleen inspiroitumiseen tarvittiin sille luontevan tilan lisäksi tämä tuore elämänpiirin ravistelu ja vähän muutakin sytykettä. Nuoren Voiman verkkolehdestä lukemallani Antti Nylénin esseellä ‘Valokuvauksia – Seitsemän asemaa Maunulassa‘ on ollut kipinän iskemisessä iso rooli. Essee on joitakin vuosia vanha, mutta kuvallisen kulttuurin reflektiossaan kenties ajankohtaisempi kuin koskaan. Nylénin tekstin pääväittämiä on, miten tärkeää olisi muistaa uusimman teknologisen aallon lähes tai täysin näkymättömiin peittämät tekemisen tavat ja muutenkin katsoa sen luoman todellisuuden läpi.

“Valokuvauksissa on totisesti valinnanvaraa. Jo se, että me edes yritämme muistaa kaikki ne valokuvaukset, jotka tekniikan yksisilmäinen ”kehitys” haluaa julistaa vanhoiksi ja huonoiksi ja unohtaa, ja katsomme niitä uteliaina, mietiskelemme, mitä me voisimme niillä tehdä… Jo se auttaa meitä säilymään käyttäjinä. Jo se estää meitä muuttumasta käytettäviksi.”

Nopea, välitön ja valtavalla kuvamäärällään pilvipalvelinten tallennustilat täyttävä älypuhelinkuvaus on tässä hetkessä maailmanlaajuisesti vallitsevin valokuvauksen muoto*. Tämä massamittainen valokuvaus oli ehtinyt muodostumaan minullekin, Nyléniä mukaillen, kulttuuriseksi “uudeksi luonnoksi”, joka häivytti näkyvistä vaihtoehtoiset tavat kuvien ja kuvauksen hahmottamiseen. Valokuvista oli tullut kokemusmaailmassani suurelta osin suhteellisen merkityksetöntä tapettia, josta itsessään en ole osannut olla pitkään aikaan kovin kiinnostunut – eikä generatiivisen tekoälyn viimeaikaisin vaikutus kuvalliseen viestintään ole tietenkään auttanut asiaa.

Esseen seitsemän kirjallista tuokiokuvaa piirsivät näkyviin erilaisten valokuvausten kirjon, jotka kaikki ovat edelleen läsnä ja aivan käden ulottuvilla. Se auttoi minua löytämään oikeastaan jo lähes parikymmentä vuotta vanhan suhteeni valokuvaukseen eräänlaisena avarana ympäristössä olemisen tapana. Hitaan ja kontemplatiivisen valokuvauksen, joka kutsuu katseen ja ajatuksen todella ulos kohti maailmaa ilman jatkuvasti taustalla pyörivää toimituksellista prosessia ja uuvuttavaakin itsetietoisuutta.

Sittemmin olenkin pyöräillyt ympäri kaupunkia, metsäreittejä, pitkin jokivartta, järvien ja meren rannalle, läpi kauniiden ja keskeneräisten lähiöiden – ja luonut niihin suhdetta parhaimmillaan huumaannuttavasta vapaudesta käsin.

“Valokuvaa tiiliseinää ja asfaltin rakosista kasvavaa ruohoa, pilviä, puiden pitkiä sormia. Mitä vain.

Kuvaa silkasta huomaamisen ilosta.

Se on vallankumouksellinen, voittoisa tunne.

Mutta ei se mitään muuta tai mullista. Se vain muistuttaa, huomauttaa, palauttaa järkiin.”

Omien kuvausretkieni työkaluna toimii Panasonic DMC-GX80 -digikamera, joka edustaa valokuvauksen pitkän jatkumon tuoreinta ja siten sen vähiten lihallista päätyä. Ennen mahdollista siirtymää prosessiltaan vielä hitaampaan filmikuvien maailmaan olen pyrkinyt tuomaan analogisen askeltamisen tahtia myös digikuvaukseen kuvaten pääasiassa kameran manuaaliasetuksilla ja käyttäen suhteellisen pientä muistikorttia. Haluan pitää siinäkin mukana tietoisten valintojen tekemisen.

Seuraavaksi lukulistalta löytyy Nylénin ‘Johdatus filmiaikaan – Kirjoituksia valokuvaamisesta’, jolta uskallan siltäkin odottaa vielä uutta innoitusta valokuvauksen ja muun luovan tekemisen alueille.

* Digital Camera World: Only 7.5% of photos are taken with cameras – phones now rule photography (2023): www.digitalcameraworld.com/news/rip-cameras-925-of-photos-are-now-taken-with-smartphones

Elämänpiiriini vakiintui uuden ihmissuhteen ja muutaman siitä seuranneen käänteen myötä minulle aiemmin suhteellisen tuntematon kaupunki pohjoisesta.

Ouluun tutustuminen on avannut uusia ajattelun ratoja ja tuonut elämääni kiinnostavan reflektiopinnan suhteessa monella tapaa jo niin tuttuihin Tampereen kuvioihin. Olen havahtunut pohtimaan muun muassa ajan kerrostumia Suomen kartalla. Sitä miten sekä henkilökohtaisessa elämässä että laajemmassa kulttuurisessa kontekstissa maantieteellisiin sijainteihin voi kiinnittyä myös kokemus niiden paikasta ajassa.

Pohjois-Pohjanmaalla on nimittäin yllättävälläkin tavalla läsnä joiltain osin samankaltainen luonto ja sävyjä lapsuuteni Kainuun kyläreissuilla aistimistani mielenmaisemista. Maantieteellinen välimatka ei tosiaan ole pitkä, vaikka edellistä leimaavatkin meren läheisyys ja lakeuden pellot, jälkimmäistä järvien halkomat metsäiset vaarat ja kuivat kangasmetsät. Siitä huolimatta, että lapsuuteni varsinainen kotipaikka sijaitsi Kainuuta lehtevämmässä ja sosiaalisesti pari kertaluokkaa vilkkaammassa Pohjois-Karjalassa, Oulussa on jotain syvällä, ja joku rohkea voisi sanoa – kenties epigeneettiselläkin, tasolla tuttua. Jostain syystä minusta on tuntunut hämmentävän luontevalta virittyä paikallisille taajuuksille tavalla, jota en ole koskaan pystynyt Pirkanmaalla tavoittamaan. Tämä tuntuu jonkinlaiselta juurilleen palaamiselta sillä erotuksella, että eiväthän oman elämäni juuret tarkalleen ottaen pohjoisilla lakeuksilla ole. Sukujeni mahdollisista Oulun taustoista en taas ole tarkemmin perillä.

Elin parikymppisyyteni 2000-luvun ensimmäisen vuosikymmenen eli nollarin ja 2010-luvun taitteen molemmin puolin. Läntisen ajan hengen suomalaisessa versiossa tuntui tällöin leijuvan ehkä vielä nykyistäkin selväpiirteisemmin yksisuuntainen nuoli pohjoisesta etelään ja idästä länteen. Menneisyyden ja tulevaisuuden aikajana kulki Vaara-Suomen salomailta ohi laajan Saimaan ja pysähtyi jonnekin Pirkan- tai Uudenmaan tietämille. Itse päätin seurata tulevaisuuteni kuvia Tampereelle ja vieläpä kahteen otteeseen. Nuoruuden tyrskyt kun heittivät minut ensiyrittämällä pahasti karille ja palasin opintojen ja yleisen toipumisen perässä muutamaksi “välivuodeksi” Joensuuhun.

Halusin virittyä nuoressa aikuisuudessani nimenomaan eteläisen Suomen sosiaalisiin kulttuureihin, elämänmenoon ja olemisen rytmiin. Haastavuudessaankin uudet sosiaaliset tilat tuntuivat suunnalta, johon oli vain mentävä. Aloin painamaan piiloon habitukseni leppoisia ja pehmeitä puolia, joiden kanssa minulla oli Itä-Suomessa ollut luontevaa olla. Ne tuntuivat tulevan Pirkanmaalla jollain erityisellä tavalla esiin sekä hyvässä että pahassa. Sosiaalista vaikutelmaa rakensi toki myös vielä tuolloin vahvempi pohjoiskarjalainen murteeni. Etenkin toimistotyöelämässä ja virallisissa yhteyksissä vaikutti saavan useimmiten enemmän uskottavuutta ja tilaa, jos pystyi jollain kokonaisvaltaisella tavalla suoristamaan ja virtaviivaistamaan olemustaan. Suomalainen asiantuntija puhuu edelleen enimmäkseen nk. yleisvantaata, eikä rönsyile tai elehdi liikaa.

Oman temperamentin puolien vääränlaisesta säätelystä syntyy kitkaa, joka saattaa kertautuessaan muodostua yllättävänkin suureksi kuormitustekijäksi. Tunnistan sen entistä selvemmin nyt viettäessäni paljon aikaa Oulussa, jossa leppoisalle ja kursailemattomalle olemiselle vaikuttaa olevan sosiaalisesti suhteellisen hyvin tilaa. Aivan kuin jokin pitkään matalalla intensiteetillä vaivannut tulehdustila olisi poissa. Se herättää helpotuksen tunteen lisäksi myös vähän hassun kysymyksen: Onko minulla todella lupa tällaiseen kokemukseen, tällaiseen väljyyteen? Kuin astuisin ulos jonkinlaisesta suuremmasta tarinasta, joka on varmalla kädellä viitoittanut aiemmin kuvailemani selvän suunnan kohti etelän keskuksia ja luonut epämääräisen pakon mukautua minulle ei-luonteenomaiseen olemisen tapaan ja rytmiin. Ikäänkuin olisin pohjoiseen ja sen kulttuurien pariin matkaamisen myötä kulkemassa jollain erikoisella tavalla myös vastavirtaan ajassa – ainakin, jos tältä menneisyyden, nykyisyyden ja tulevaisuuden suunnat kartalle piirtävältä edistyskertomukselta kysytään.

Tuntui tärkeältä saada huomata näinkin selvästi, miten kulttuuriset tarinat ovat vaikuttaneet asuinpaikkaan liittyviin elämänvalintoihini ilman, että olen osannut niitä isommin kyseenalaistaa. Ja kuinka ne eivät aina kovin hyvin palvele henkilökohtaista hyvinvointia ja ihmisenä toteutumista, tai laajemmassa kuvassa mielekkään paikan löytymistä osana ihmisten ja muun elonkehän yhteisöä.

Mietinkin nyt, millaisia erilaisia keinoja näiden tarinallisten pohjavirtausten yhä parempaan tunnistamiseen on olemassa. Siten voisi ehkä huomata lisää tässä tekstissä kuvatun kaltaisia nivelkohtia, jotka tarjoavat mahdollisuuden irtautua vanhentuneista kaavoista ja rakentaa tilalle uutta ja tässä ajassa elinvoimaisempaa. Totunnaisuuksia ravistelevat kulttuurielämykset, ajan kuvaa penkova filosofia ja ylipäätään ennakkoluuttomalle ajattelulle altistuminen lienevät joitain tälle retkelle sopivia evästyksiä?

välillä, kun mä katson sua
tai vaikka kuvaakin susta,
mussa välähtää niin läpikotainen samalla puolella olemisen tunne

etten ole tiennyt
tai osannut odottaa,
että ketään ihmistä sillä tavalla kykenisin katsomaan

Villiyrttien, marjojen ja sienten keräily on poikinut satokausiruokien ja säilykkeiden lisäksi elämään muutakin. Keräilyyn liittyvä kaupunkiluonnossa kuljeskelu on nimittäin kuin vaivihkaa myös muuttanut suhdettani kaupunkitilaan ja ylipäätään kaupunkilaisuuteen.

Yksi suurimmista havahtumisistani on ollut, miten kaupungista paljastuu valtavasti uutta fyysistä, sosiaalista ja henkistä tilaa totunnaisimpia liikkumisen, olemisen ja kaupunkitilan hahmottamisen tapojaan ravistelemalla. Kyse ei ole välttämättä niinkään kaupungin fyysisten marginaalien ja katveiden luotaamisesta kuin tuttujen – esimerkiksi kotipaikkani Tampereen keskustan – tilojen uudenlaisesta koodautumisesta ja käytöstä.

Keräily auttaa katsomaan kaupunkia enemmän luonnonympäristön näkökulmasta. Missä on laajempi vehreä alue ilman vieressä jyrisevää moottoriliikennettä ja minne suuntaan asutuksen hulevedet valuvat. Missä on välitöntä ympäristöään lämpimämpi tai viileämpi mikroilmasto, missä tietyille kasveille ja sienille suotuisia biotooppeja. Keruupaikkojen maaperän puhtautta nettiselvitellessä taas tulee ottaneeksi silmäyksiä kaupungin ekologiseen ja rakentamisen historiaan.

Keruupuuhiin kuuluu olennaisesti oleskeleva ja viipyilevä oleminen kaupunkiluonnon keskellä. Olen löytänyt sen tässä mitassaan itsekin juuri keräilyn myötä. Joitakin vuosia sitten luonnossa liikkumiseni koostui nykyistä enemmän reippailusta ja kuntoilusta samassa mentaalisessa putkessa kuin muukin arki. Luontoa katsoi A.W. Yrjänän CMX-sanoitusta mukaillen “kuin pahvikuvaa” sen juurevan kohtaamisen sijaan. Tässä hetkessä tuntuu vapauttavalta osata olla kotonaan ja rauhassa niin paljon useammassa kohtaa kaupunkia kuin ennen.

Hypoteesini on, että jos kokee oman kaupunkielämänsä rooleineen tavalla tai toisella ahtaaksi, lisätila ei välttämättä ole ainakaan fyysisessä mielessä kaukana. Minulle juuri keräilyharrastus on antanut tärkeän sysäyksen arvioida uudelleen monia ahtaaseen muottiin kangistuneita tapojani olla ja elää kaupungissa sekä synnyttää tilalle uutta omaehtoisempaa ja tilavampaa kaupunkilaisuutta.

Aiemmin pyörin temperamenttiini nähden aivan liikaa keskustan kiireessä ja kuhinassa, enkä osannut varata riittävästi aikaa levolle. Työelämässä yritin päästä tiloihin ja tilanteisiin, jotka olivat perustavallakin tavalla eri maailmoista kuin minulle oikeasti rakas ja tärkeä. Katsoin uraa ja elämässä eteenpäin menemistä aika kapeasta ja normatiivisesta näkökulmasta. Myös monet ihmissuhteeni olivat enemmän tai vähemmän kaltevalla pinnalla, kun en osannut hahmottaa, missä ja miten todella halusin itse olla. Elämässäni on tällä hetkellä aiempaa enemmän lepoa ja hengittävyyttä. Tuntuu ihanalta sallia itselleen runsas luonnossa vietetty aika ja vuodenkierron mukana eläminen. Keräily on myös osaltaan auttanut jättäytymään pois yleisestä kiireen ja suorittamisen myllystä. Ja vieläpä löytämään tästä pudokkuudesta rauhan. (En tunnista suoriltaan, kuinka paljon sosiaalinen kuplani sumentaa linssejä, mutta vaikuttaa siltä, että kaikenlaisiin vaihtoehtoisen elämäntavan välikköihin on nyt muuten yleistäkin tunkua.) Omat polut muuttuvat nopeasti yhteisiksi, kun riittävän moni vaihtaa kaistaa.

Monikriisin maailma tuottaa elämään monenlaista ahtautta. Se voi olla konkreettista tilan puutetta, kun sääilmiöt tuhoavat yhteiskunnallista infrastruktuuria ja ihmiset ja tavarat ohjautuvat uusille kapeammille väylille. Se voi olla kuumuuden ja fyysisen epämukavuuden tuomaa ahtauden kokemusta. Se voi olla myös ajattelun ja kuvittelun ahtautumista käsillä olevan nykyhetkeen ohuuteen, kun tulevaisuudelta ei uskalla liikoja toivoa.

Luonnon prosessien seuraaminen ja niistä oppiminen on antanut minulle tässä ajassa valtavasti lohtua. Keräily on sekin eräänlaista luonnonmukaista resurssitehokkuutta, joka kartoittaa uusia ekologisia lokeroita ja elintilaa ahtaammaksi käyneessä maailmassa. Ranskalainen filosofi ja antropologi Bruno Latour kirjoittaa, kuinka me kaikki olemme murrosajan maailmassa osa suurta muuttoliikettä – myös silloin kun pysymme näennäisesti aloillamme. Koko jalkojemme alla oleva ekologinen maaperä on nimittäin liikkeessä. Vehreämpiä mantuja ei ole mahdollista lähteä haikailemaan määräänsä enempää jostain muualta, kun koko planetaarinen järjestelmä hakee kriisin kautta tasapainoa. Monen osaksi jääkin tavalla tai toisella pärjätä siinä ympäristössä, johon oma elämänpiiri ja sen kiinnikkeet ovat kasvaneet. Tilan löytäminen paikallisuuden väleistä, marginaaleista ja uusista ekologisista lokeroista on tällöin, ellei välttämättömyys, niin yksi olennainen keino hyvän elämän elämiseen tulevaisuuden maailmassa. Minua se on auttanut luomaan hengittävämmät, levollisemmat ja nautinnollisemmat elämänpuitteet jo nyt.

Tämä piirros taitaa katsoa kohdettaan jonkinlaisesta varisperspektiivistä? Marginaalista keskustaan, metsästä käsin.

Katse ihmisten yhteiskuntaan edes aavistuksen enemmän ulkopuolelta ja laajempaan elonkehään samaistuen on ollut tänä keväänä ajatuksissa paljon läsnä.

Eikä vähiten Bruno Latourin Matkalla maahan -teoksen siivittämänä. Latourin teoretisointi ‘maasyntyisyydestä’ vaihtoehtona mekanistiselle ja maasta irrallaan olevalle modernille järkiajattelulle on saanut sisäistyä muun elämän rinnalla. Elollisen ulkokohtaiseen tarkasteluun ehdollistunut mieli kun ei hetkessä taivu asentoon, jossa se todella näkisi itsensä osana elonkehän loputonta ja itseään uusintavaa luovuutta. Oma yksilöllisyys osana planetaarisia prosesseja. Tuntuu hyvältä olla mukana tässä uudenlaisen ympäristösuhteen väreilyssä ja aistia sitä myös ympärillään.

Piirroksen löyhänä referenssinä Suzanne Valadonin maalaus ‘View from My Window in Genets (Brittany)’, piirustelun paikkana taas tuttu Onkiniemen Avoin ateljee.

Nopea, satunnainen katsekontakti Hämeenkadun lätäköiden yli hyppiessä – ja on taas helpompi muistaa, että ollaan täällä yhdessä. Mansen harmaan taivaan alla, tukkeentuneiden hulevesiviemäreiden ajassa.

Pajujen, raitojen, heinikon ja risukasojen monihaaraisessa runsaudessa on nautinnollista kuljettaa katsetta. Muotojen kirjo pistää mielen liikkeeseen.

Kaikkiin suuntiin punkevan elämän keskellä tuntuu, että vihdoin omakin vereni virtaa ruumiin äärirajoille, hiussuonten alajuoksuille asti. Elämä ei asu enää ahtaassa kolossa, kytevänä pesänä jossain kehon jumisessa sopukassa. Se huokuu ja virtaa, syöksyy piehtaroimaan multaan, heinään, karikkeeseen ja kompostiin kuin vaikutelmien runsaudesta hullu koira. Tekisi mieli sukeltaa tähän maahan ja routaiseen maisemaan, syödä, juoda ja suodattaa sitä kuin ravitsevia vesiä ikävöinyt sinisten merten valas.

Käteni hamuavat kohti jäisen kuoren alta esiin kaivettua huokoista kompostimultaa, kohti kytkeytymistä ja suurta kiertoa, paakku kerrallaan.

Pyörittelen, ravistelen, erottelen, haron. Kuopsutan, rapsutan, kopistelen ja viskaan.

Pikku atomi palaa kotiin.

Mulla on elämässä paljon hellyyttä. Hellää kohtaamista ihmissuhteissa. Tämä tuntuu nyt tosi tärkeältä asialta tajuta ja sanallistaa.

En tiedä, voiko sellaisesta jopa elämien mittaisesta tragediasta edes vapautua ilman jonkinlaista kokemusta hellyyden vastaanottamisesta. Aika mahdottomalta se ainakin äkkiseltään tuntuisi.

Ihan viime vuosina on ajoittain ja kannattelevan elämäntilanteen siivittämänä auennut ikkuna tragediasta luopumiseen ja eräänlaiseen sisäiseen sovintoon. Yhdistymiseen, tai ilosanomaan, kuten kokemusta esimerkiksi kristillisessä perinteessä saatettaisiin kuvata.

Ikkuna tuntuu olevan tässäkin hetkessä läsnä ja vähintään puoliksi auki. Ilman pakkoa.

Ehkä tätä helpottaa sekin, että löydän ympäriltäni juuri nyt kohtuullisen vähän sosiaalista riuhtomista ja yleistä pinnettä. Ja sitä vastoin monia ymmärryksen tiloja. Katkeruudella ei ole liikaa, mistä tarrata kiinni.

1.

Ilahduttavaa löytää Helsingistä vakiintuneita omia paikkoja. Sinisen huvilan kahvilasta on muodostunut yksi tällainen – tarjoaahan se leppeän ilmavan pyöräreissun välipysähdyksen ja loppukesäisessä illassa kutkuttavan kauniin näkymän Töölönlahden yli. Tänne on hyvä tulla hengähtämään isompienkin reissukamppeiden kera, kun fillarin saa kätevästi nojalle huvilan seinää vasten.

2.

Mistä olen kuluneena kesänä nauttinut? No ainakin massiivisista, lähes puoli taivasta peittävistä kumpupilvistä.

3.

Aika tiukka siirtymä Oulun, Tampereen ja Helsingin kautta Fagervikiin noin vuorokauden sisällä. Matkaan kuuluu myös työpajan suunnittelua kohteena oleville pienille festareille. Tämän takia levon ja tekemisen suhde onkin meinannut mennä pahasti metsään.

Onneksi löysin sisältäni rauhoittavan ja yksituumaista suorittamista kyseenalaistavan äänen “viimeistellä ehtii vielä huomennakin”. Ääni puhuu läheisen ja viisaan ihmisen tyynnyttävällä nuotilla – ja todella tuntuu tältä toiselta ihmiseltä osana omaa sisäistä kokemustani. Oikeastaan äänen lisäksi näen myös hänen rakastavan ja pehmeällä tavalla läsnäolevan katseensa.

Välittömän elämänpiirin merkittävät ihmiset tulevat niin helposti osaksi sisäistä puhetta ja kerrontaa, osaksi sisäistä perhettä. Ja kuinka tärkeää onkaan tällöin valita, ketä ja mitä sisälleen haluaa asumaan.

avartuminen ja avautuminen / perifeerinen katse / tilan tekeminen laidoille ja marginaaliin / mahdollisuuksien näkeminen näennäisessä kaaoksessa / luova ja kokeileva kuljeskelu ajattelussa ja teoissa / ihmettely ja ihastelu / kierto- ja vastaliikkeet / asioiden ottaminen hyvällä tavalla tosissaan / heittäytyvä ja kokonaisvaltainen kytkeytyminen vähintään johonkin itseä suurempaan

Olemme toistemme kanssa todellisuudessa silloinkin, kun vietämme aikaa yksin. Tämä on äärettömän lohdullinen ajatus, vaikka myös siihen liittyvä vastuu voi tuntua äkkiseltään isolta.

Seuraavassa muutama kysymys, joita itse käytän tämän “yhteisen yksinolon“ reflektointiin.

Millä tavoin olet toisten kanssa silloin, kun he eivät ole läsnä?

Miten pitelet heitä mielessäsi?

Miten vaalit mielessäsi toisia ihmisiä, heidän tilaansa ja yhteistä tilaanne?

Kaltaiselleni paljon omaa palautumista ja lepoa tarvitsevalle tyypille tällaiset pohdinnat ovat nousseet erittäinkin tärkeiksi.

Nautin ihmisten seurasta, hyvistä keskusteluista ja laajasta ja syvästä kommunikaatioyhteydestä, kun sille on kaistaa auki. Toisaalta, levon tarpeistani johtuen joudun rajoittamaan fyysistä läsnäoloa ja kommunikaatiota muiden kanssa ehkäpä enemmän kuin jotkut toiset jakamisesta yhtälailla elävät, mutta laajemmalla stressinkestolla varustetut ihmiset.

Tämä taas synnyttää jännää ristivetoa erilaisten yhdessä olemisen tapojen ja tasojen välillä – ja aivan konkreettista kokemusta siitä kuinka paljon omassa sisäisyydessään tehdyt, ja joskus hienovireisetkin, valinnat vaikuttavat yhteiseen aikaan.

1.

Tunnen orastavaa ylijäämää, sitä, ettei kaikki uppoakaan pakolliseen. Kevään merkkejä vai onnistuneiden valintojen? Ehkä molempia?

2.

Ylijäämä etsii suuntaa ja penkoo kaappeja, kodin ja mielen… talven ja stressin alta paljastuva ei ole aina kaunista.

3.

En enää niin kavahda kipua, joka silkan selviytymisen, suorittamisen, puristamisen ajan jälkeen aina nostaa päätään. Se tekee minussa tehtävää ja tuo kerta kerran jälkeen takaisin keskuuteen.

4.

Kuinka helppoa ja usein suorastaan pakonomaista on kadottaa itsensä kiiretuuban ja projektien tunnottomaan autuuteen.

Ehken tee sitä nyt, tällä kertaa. Maltan mieleni ja annan kivun tehdä työtään. Se olkoon minun kevätlahjani.

Onko mitään parempaa kuin olla osa suurta aaltoa?